Totta ja tarua

Kirjoitan ensimmäistä nettikolumniani. Olen aikaisemmin useamman vuoden ajan kirjoittanut sanomalehti Kalajokilaaksoon pakinoita. Nyt tunnustelen, onko eroa siinä, kirjoittaako sanomalehteen vai nettiin.    Kyllä, kyllä siinä on eroa.    Sanomalehteen kirjoittaminen on ikään kuin julkisempaa, sitä ajattelee vastaanottajaksi lehden lukijakunnan, suuren joukon tuntemattomia ihmisiä, jotka aamukiireessä vilkaisevat päivän uutiset. Tekstiä piti hioa miltei loputtomiin, yhtään kirjoitusvirhettä lehtitekstiin ei mielestäni saanut jäädä.    Nettiin kirjoittaminen on intiimimpää. Kirjoitan illan hiljaisuudessa oman tietokoneeni ääressä, ja joku jossain kenties joskus lukee tekstini oman tietokoneensa ääressä, kun ulkona sataa lunta ja kinokset saartavat talon. Kaikkialla on hiljaista, liikenteen äänet ovat vaimenneet teiden varsien valkoisiin valleihin. Kirjoitan niin kuin puhuisin ystävälle, tuttavalle, joka antaa anteeksi jonkin kömpelön sanonnan tai muutaman pilkkuvirheenkin. Olen kirjoittanut useamman viikon tiiviisti kolmannen kirjani käsikirjoitusta. Tai toivon, että siitä tulee kolmas kirjani. Olen seurustellut mielikuvitukseni luomien henkilöiden kanssa varmasti enemmän kuin todellisten henkilöiden kanssa. Kuulin kerran, kun joku sanoi kadehtivansa kirjailijoita, kun he voivat tehdä henkilöilleen ihan mitä tahansa. Ei se kyllä niin mene, ei kirjailija voi henkilöilleen sentään ihan mitä tahansa tehdä. Mielikuvitushenkilöidenkin täytyy toimia uskottavasti. Ei esimerkiksi elämästään epävarma ihminen voi kesken kaiken muuttua itsevarmaksi. Tai ihminen, joka kokee itsensä kömpelöksi ja rumaksi, voi yhtäkkiä päättää, että kaunishan hän on. Muutosta ja kehitystä täytyy lyhyenkin romaanin aikana henkilöissä tapahtua, mutta muutoksen täytyy olla perusteltua, siihen täytyy olla syy.     Niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin joskus henkilöt vievät kirjailijaa eikä kirjailija henkilöä. Vaikka kuinka olisin halunnut pitää Elli Martiskaisen elossa esikoisromaanissani, en mahtanut hänelle mitään. Hän oli päättänyt kuolla. Nimet ovat oleellinen osa romaanihenkilöidenkin identiteettiä, niin kuin nimi on tärkeä jokaiselle ihmiselle. Kun kirjani tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkupuolella, on oltava tarkka, että nimet sopivat aikaan.  Luin kerran erästä romaania, joka sijoittui 1800-luvun ja 1900-luvun taitteeseen. Siinä kirjailija oli antanut eräälle keskeiselle henkilölle etunimen Ritva. Tarkistin nimikirjasta, että Ritva-nimi oli silloin kyllä toki jo käytössä, mutta siitä huolimatta nimi häiritsi minua koko ajan ja vei osan lukunautintoa. Ritva-nimen kulta-aikahan oli 1930- ja 1940-luvulla. Kuinka romaanihenkilöt saavat nimensä? Joidenkuiden nimet pullahtavat ihan itsestään. Joidenkuiden nimiä täytyy etsimällä etsiä ja makustella kauankin mielessään. Kuolinilmoitukset kyseessä olevan aikakauden sanomalehdissä antavat hyviä vinkkejä. Joskus nimeä pitää vaihtaa useamman kerran, ennen kuin oikea löytyy. Esikoisromaanini henkilöistä minua työllisti eniten Valma Lahtinen -niminen nuori nainen. Pyörittelin etunimeksi milloin Elviä, milloin Toinia, milloin mitäkin, kunnes eräänä päivänä keksin Valman. Ja siinä se oli, juuri oikea nimi tälle henkilölle. Joskus kirjoittaja ei ole lopulliseenkaan nimeen tyytyväinen, mutta paremman puutteessa sen hyväksyy. Sukunimet ovat helpompia. Ne ovat jotenkin neutraalimpia, ne eivät leimaa samalla tavalla kuin etunimet. Kun kirjoittaa menneen ajan tapahtumista, on oltava tarkka, ettei tee uskottavuutta murentavia asiavirheitä. Luin äskettäin Kjell Westön uusimman romaanin Älä kulje yöhön yksin. Romaanin alkupuolen tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle. Kirjan yksi päähenkilöistä sanoo keräävänsä aineistoa graduun.  Olen itse opiskellut 1960-luvulla eikä kukaan silloin tehnyt gradua, me teimme laudaturtyön. Sirpa Kähkönen käyttää 1940 -alkuun sijoitetussa romaanissa sanaa taksi. Pirssejä ne silloin olivat. Minua itseäni jäi harmittamaan, kun Kinkkauskivissä puhuin muovista. Plastiikistahan 1950-luvun alussa vielä puhuttiin. Onneksi ehdin sentään muuttaa nailonit nyloneiksi. Yhden kerran kirjailija saa erehtyä. Toisen erehdyksen jälkeen lukija laskee kirjan kädestään. Parhaan kiitoksen kirjailija saa, kun lukija epäilee, että kirjan henkilö ei voi olla keksitty, että tämä on todella ollut olemassa. Näin minulle kävi taannoin, tuntui, että vakuutteluni siitä, että henkilö oli ihan omassa päässäni syntynyt, ei mennyt perille. En ollut siitä pahoillani. Terttu Autere