Takaisin edelliselle sivulle | Piilota kuvat | Tulosta sivu
Andrei
|
Andreï Makine: Venäläisiä unelmia Suom. Annikki Suni. Porvoo, WSOY, 1999. Ransk.kiel. alkuteos: Au temps du fleuve amour 1994.
Kun pojat saavat kuulla, että läheisessä kaupungissa esitetään länsimaista elokuvaa, he taivaltavat lumikengillä 37 kilometriä sitä katsomaan. Yhä uudelleen he tekevät saman matkan katsomaan rikoskomediaa, jossa Jean-Paul Belmondo viettelee rennosti kaunottaren toisensa jälkeen. He näkevät elokuvan 17 kertaa - eikä mikään poikien elämässä palaa enää entiselleen. Ovi kaivattuun uuteen maailmaan on avautunut. Venäläissyntyinen ranskalainen kirjailija Andreï Makine kertoo tunnelmallisessa kirjassaan siperialaisista nuorista ja heidän unelmistaan ja valtavasta elämännälästään inhimillisesti ja yleismaailmallisesti. Makinen kertojanote tempaa lukijan mukanaan pieneen siperialaiseen kylään lumihankien keskelle. Mennyt aika herää henkiin kuin taikurin sauvasta. Makine on palkittu monilla palkinnoilla v. 1995 ilmestyneestä teoksestaan Ranskalainen testamentti (suom. 1996) sekä kotimaassaan Ranskassa että ulkomailla. Makinen teoksista on suomennettu myös Ruhtinattaren rikos (2000), Idän sielunmessu(2001) ja Elämän musiikki (2002). Merja Kummala-Mustonen
|
|
Helsinki : WSOY, 2002, 469 s. Granaattiomena - elämän ja kuoleman hedelmä Anu Kaipaisen uusin romaani Granaattiomena on saanut runsaasti kehuja kirjallisuusarvostelijoilta. Todennäköisesti arvostelijat ovat minua nuorempia, ja he ovat lukeneet romaanin kaunokirjallisuutena. Itse olen sukupolvea, joka on enemmän tai vähemmän satunnaisesti seuraillut Anu Kaipaisen kirjailijan ja elämän taivalta julkisuudessa. Sen perusteella kirjan päähenkilö, kuningatar Hermojalka, ja hänen elämänsä, tuntuu olevan lähes yhtä kuin Anu Kaipainen ja hänen perheensä elämä. Vaikka Kaipainen on kirjoittanut kirjansa alkulehdelle, että "Paitsi osaa kirjoittajasta itsestään tässä romaanissa henkilöt ja tapahtumat ovat sepitteellisiä", sitä on vaikea uskoa sen valossa, mitä hänen elämästään on julkisuuteen välittynyt. Varmasti kirjassa onkin sepitettyjä henkilöitä - en esimerkiksi tiedä, onko hänellä homopoika vai ei -, mutta sepitteellisyyttä alkaa epäillä, niin paljon yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä kirjasta tuntuu löytyvän. Kirjailija Helvi Hämäläinen on joskus sanonut, että mistäpä kirjailija muusta kirjoittaisi kuin omasta elämästään, kohtaamistaan ihmisistä ja havainnoistaan. Ja niin varmasti onkin: harva kirjailija luonee kokonaan fiktiivisiä romaaneja. Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä oli myös niin sanottu avainromaani ja herätti hänen aikalaistensa keskuudessa suuren kohun. Kuitenkin minusta, heitä nuorempana lukijana, tuntuu, että Hämäläinen on kätkenyt kirjansa ihmiset ja tapahtumat erittäin taitavasti kaunokirjalliseen, henkilöt tunnistamattomaan muotoon. Ehkä Granaattiomenakin tuntuu nuoremmista lukijoista hienolta kaunokirjallisuudelta, minusta vain hieman naamioidulta tirkistelyltä Kaipaisen elämään. Kirjan pääjuonne on äidin, leskikuningatar Hermojalan, suhde hänen omaan homopoikaansa. Lisänimensä äiti on saanut tältä pojaltaan kipeiden jalkojensa vuoksi. Kirjan alussa kuningatar on lähettänyt erakoituneen, kroonisesti depressiivisen kolmikymppisen poikansa Roomaan, jotta tämä virkistyisi ja hän itse voisi olla hetken yksin ajatustensa kanssa. Kuningatar Hermojalka pohtii pojan ollessa Roomassa sitä, miksi pojasta tuli homo, mitä homous on ja miten poika ja äiti tulevat toimeen sen kanssa elämässään. Perheyhteisön onnea, tragiikkaa ja monimutkaisia suhteita hän pohtii antiikin Oidipus-tarun ja monien myyttien valossa. Ja hyvä on, että pohtii: äidin ja homopojan suhteesta ei liene suomalaisessa kirjallisuudessa paljon kirjoitettu, ainakaan näin avoimesti. Kaipainen riisuu äitien harteilta myös syyllisyyden raskasta taakkaa: "Ei hän ollut niitä maailman huonoimpia kasvattajia. Ei tarvinnut kantaa syyllisyyttä sellaisesta, jossa oli yrittänyt parhaansa." Kirjan kolmas päähenkilö on sukulaistyttö Sirja. Hän on fanaattinen eläinaktivisti. Sirjan henkilön avulla kirjailija vertailee oman sukupolvensa nuoruuden ihanteita ja yhteiskunnallista toimintaa nykypäivän nuorten toimintaan ja käsityksiin. Kaikki, mitä kirjailijan sukupolvi teki oli hyvää ja epäitsekästä ja tähtäsi kaikkien ihmisten hyvinvointiin. Kun taas nykyajan nuoret, kuten eläinaktivisti Sirja ja hänen tyttöseurueensa ajatuksineen ja tekoineen, ovat kirjailijan mielestä fanaatikkoja, joille luonto ilman ihmistä on tärkeämpää kuin mikään muu. Miksi näin on käynyt, sitä Kaipainen ei paljon analysoi eikä liiemmin ota vastuuta siitä, että hänen sukupolvensa "sirjat" ovat vanhempiensa ja heidän luomansa yhteiskunnan tuloksia. Sirjan kohtalo on fanaatikon kohtalo: sen Kaipainen kai haluaa osoittaa. Kuningattaren poika palaa Roomasta virkistäytyneenä ja äiti kiinnittää häntä odottaessaan kultaisen soljen vaatteisiinsa pojan tulon kunniaksi. Heidän ilmeisesti aika onnellinen yhteiselonsa saman katon alla jatkuu: kumpikaan ei pysty irrottautumaan itsenäiseen elämään. Kaipainen kirjoittaa paikoitellen hyvinkin intensiivisesti ja hienoa kieltä, esimerkiksi Sirjan menehtymisen kuvauksessa. Väliin hänen tyylitajunsa horjahtaa yllättäen tuottamaan kesken kaiken kanteletarmaisia kielikuvia. Kustannustoimittaja olisikin voinut suhtautua niihin kriittisemmin: nyt ne tuntuvat useimmiten väkisin ympätyiltä. Joskus taas tuntuu siltä, että kirjailija pursuaa sanottavaa hengästyttävällä vauhdilla ja jättää monia ajatuksiaan sen vuoksi hiomattomiksi: hän suorastaan läähättää sanomaan kaiken, mitä mieleen tulee. Aineksista olisi saanut kaksikin kirjaa: toisen äidin ja homopojan suhteesta yleensä ja toisen sukupolvien ideologioiden yhteentörmäyksestä. Ikävä sivumaku varttuneemman lukijan suuhun jäi siitä, että ei oikein tiennyt, lukeeko muistelmia vai kaunokirjallisuutta. Tunsin itseni ajoittain epämiellyttävästi tirkistelijäksi, niin ilmiselvältä yhteys kirjailijan omaan elämään tuntui. Kirjailija on antanut kirjalleen nimeksi Granaattiomena. Tällä hän viittaa antiikin mytologiaan: granaattiomenaa haukannut Persefone joutui viettämään puoli vuotta Manalassa, jolloin koko maanpiiri murehti. Kun hän nousi Manalasta, koko luonto iloitsi, kevät koitti, kukat kukkivat, aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Kirjailija vertaa omaa elämän kulkuaan tähän tarinaan: hän on vaipunut monta kertaa syvälle suruun ja murheeseen, mutta noussut aina. Granaattiomena on unen ja kuoleman, mutta myös elämän verenpunainen hedelmä. Raija Sailas
|
| Elisabeth Peters: Krokotiili hiekkasärkällä | |
|
Elisabeth Peters: Krokotiili hiekkasärkällä. Amelia Peabody –mysteeri
Amelia Peabody on viktoriaaninen nuori nainen, joka varakkuutensa ansiosta pystyy matkustelemaan ja tutustumaan eri maiden kulttuureihin. Amelia suuntaa Egyptiin, jossa he ystävänsä Evelyn Barton-Forbesin kanssa kohtaavat pyramideja, mielenkiintoisia herrasmiehiä ja odottamattomia ilmestyksiä suoraan muinaisuudesta. Oudot sattumukset seuraavat matkalaisia. Krokotiili hiekkasärkällä on perinteinen dekkari niille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita viktoriaanisen ajan elämänkuvauksesta ja egyptologiasta. Kerronta tuo mieleen salapoliisikirjallisuuden grand old ladyn, Agatha Christien teokset. Kirja sisältää huumoria, jännitystä ja romantiikkaa mielestäni sopivassa suhteessa eikä egyptologiakaan tee lukemisesta raskasta tai vaikeaselkoista. |
|
|
Elizabeth Peters on yksi amerikkalaisen Barbara Mertzin kirjailijanimistä. Hänen kirjojaan on aiemmin suomennettu myös Barbara Michaelsin nimellä, mutta Peabody-kirjojen tyyli on varsin erilainen. Amelia Peabody-sarja on kenties hänen kirjoistaan tunnetuin ja suosituin, koska siitä julkaistiin vuonna 2006 18. osa. Krokotiili hiekkasärkällä on osan ensimmäinen. Päivi Holsti (19.10.2009) Myrskykustannus (kustantajan esittely)
|
Tarkista saatavuus Tiekkö-kirjastoista
|
|
Filosofia. Toimittanut David Papineau. Ajatus, 2010. 224 s. "On löydettävä totuus, joka on totta minulle, ajatus, jonka puolesta voin elää ja kuolla." Soren Kierkegaard, Journaler Mitä olemassaolo tarkoittaa? Mitä on totuus? Olemmeko vapaita valitsemaan, miten ajattelemme ja toimimme? Kysymyksiin voi löytää vastauksia David Papineaun toimittamasta teoksesta Filosofia. Tai sitten ei. Teoksessa nousevat esiin filosofian klassiset ydinkysymykset sekä modernin teknologian mukanaan tuomat uudet ongelmat. Teos on jäsennelty filosofian keskeisimpien aiheiden mukaan. Lukujen teemoina ovat maailma, mieli ja ruumis, tieto, usko, etiikka, estetiikka ja yhteiskunta. |
|
|
Kirja käsittelee filosofisia kysymyksiä kuvaten samalla ajatusten historiallisia viitekehyksiä ja taustoja. Eri aikakausien suuret ajattelijat esitellään sekä heidän synnyttämänsä koulukunnat ja ismit. Teoksen kuvitus on hyvin onnistunut ja omalta osaltaan ajatuksia herättävää. Kirja on perusteos lukijoille, jotka haluavat tutustua filosofisten ydinkysymysten muuttumiseen. Kirjasta löytyy mielenkiintoista luettavaa niillekin, jotka eivät ole aiemmin tutustuneet filosofiaan. Teos on selkeä ja helposti lähestyttävä - filosofia ei ole vain kuivakkaa sanankääntelyä. Päivi Holsti (4.5.2010) |
Tarkista saatavuus Tiekkö-kirjastoista |
|
Otava, 2002. Heidi Köngäs tunnetaan entuudestaan etenkin ohjaajana ja hänet muistetaan varsinkin Sisko Istanmäen romaaniin perustuvasta televisioelokuvasta Liian paksu perhoseksi. Kaksi vuotta sitten Köngäksen esikoisromaani Luvattu nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi. Viime syksynä Heidi Köngäkseltä ilmestyi toinen romaani nimeltään Vieras mies, joka sijoittuu sodanjälkeisiin aikoihin. Tapahtumapaikkana on pieni merenrantakaupunki, jonka voi tunnistaa Raaheksi. Teoksen päähenkilönä on itsellinen ja itsenäinen Iiris, joka on hankkinut naiselle siihen aikaan harvinaisen ammatin: hän on valokuvaaja ja valokuvausliikkeen omistaja. Hän on hillitty ja sulkeutunut eikä avaudu muille ihmisille, mutta kameran linssin kautta hänen silmänsä näkevät muista ihmisistä enemmän kuin monet muut näkevät. Kun liikkeeseen astuu morsiamensa perässä kaupunkiin muuttanut, sodassa ja muutenkin elämässä kolhiintunut nuori mies, Vasama, Iiriksen muuriin tulee särö. Iiris tietää heti palkkaavansa hänet, miehen, jolla on vahvat työmiehen kädet. Iiriksen lapsena sairastama polio on jättänyt hänelle jalkavamman, jonka takia hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi, eikä hänellä ole koskaan ollut miestä. Vasama saa Iiriksen heräämään myös naisena. Vieras mies ei tempaa mukaansa yhtä kiivaasti kuin Luvattu teki. Mies ja nainen vuorottelevat kertojina, mutta tapahtumat jäävät jotenkin pinnallisiksi. Tarinan voi kuitenkin hyvin kuvitella sellaiseksi, jota voisi katsella esim. TV-elokuvana. Marjo Pääkkönen
|
| Missä menee normaalin ja epänormaalin raja? | |
|
Alexandre Jollien: Heikkouden ylistys. Suom. Leena Rantanen. Ajatus, 2009. 120 s.
Jollien kuvailee, miten aivan tavallisten toimintojen opetteleminen, kuten hammasharjan piteleminen tai pyörällä ajaminen, vaatii uskomattoman määrän sinnikkyyttä ja aikaa. Sen lisäksi hänen pitää uhmata ennakkoluuloja. ”Minun piti varautua taistelemaan kaikkia niitä etikettejä vastaa, joita meihin liimattiin. - - Ihmisen järjestämistä johonkin luokkaan. Se pienentää toisen attribuutiksi, näkee hänessä vain hyvän ominaisuuden tai vian, kivettää hänet ja estää kaiken kehityksen.” |
|
|
Jollien antaa kyytiä turhalle kärsimyksestä ”paasaamiselle” ja analyyseille, joihin hoitolaitoksen asukkaat alistetaan tuon tuosta. Hän kertoo esimerkin toveristaan, jonka ikeniin painuneet hammasraudat isä joutuu hohtimilla kiskomaan pois, koska hammaslääkäri näki valittavassa pojassa vain psyykkisen ongelman. Jollien itse kärsi pitkään päänsärystä, jonka arveltiin juontuvan ahdistuksesta tai kroonisesta sairaalloisuudesta, mutta joka johtui loppujen lopuksi lukemisen aiheuttamasta niskajännityksestä. Jollien puhuu epäaidosta ja haavoittavasta säälistä, siitä miten erilaisuuden herättämä ahdistus projisoituu milloin ivana milloin pelkona - hän toteaa itsekin tunteneensa vaivautuneisuutta sokean edessä. Punaisena lankana teoksessa kulkee pohdinta siitä, mikä tekee ihmisestä normaalin: onko se vain yhteisön hyväksymien normien noudattamista? Entä kun normit vaihtelevat eri yhteisöjen sisälläkin? Alexandre Jollienin teos on helppolukuinen, mutta ajatuksia herättävä. Marita Hietasaari (12.10.2009) |
Tarkista saatavuus Tiekkö-kirjastoista
|
|
Helena von Zweigbergk: Rakkaus viiltää syvältä. Karisto, 2003, 355 s. On ilahduttavaa, että Pohjoismaista löytyy uusia rikosromaanikirjailijoita jo tunnettujen Mankellin, Marklundin ja Holtin lisäksi. Helena von Zweigbergkin romaaneista on suomennettu kaksi teosta. Hänen esikoisteoksensa Kun Jumala sulki silmänsä (2002) tutustutti lukijat vankilapappi Ingrid Carlbergiin, joka on päähenkilönä myös kirjassa Rakkaus viiltää syvältä. Vankilapappi Ingridin lisäksi romaani on kauniin Tanjan tarina. Tanja on lomamatkaltaan poikaystävänsä kanssa palaava nainen, joka jää tullissa kiinni heroiinin salakuljetuksesta. Tanjan tie vie vankilaan, jossa hän voimakkaasti protestoi tuomiotaan. Poikaystävä Peter hylkää hänet tässä vaiheessa. Tanja vaatii vankilapappi Ingridiä ottamaan yhteyttä poikaystävään. Ingridin päätös ei ole helppo, mutta suostuessaan hän joutuu osalliseksi erikoiseen ihmissuhdepeliin, jossa pelivälineinä toimivat uhkailu ja väkivalta ja strategiat laaditaan väkevän vihan ja intohimoisen rakkauden innoittamina. Samaan aikaan, kun romaani käsittelee Peterin ja Tanjan monimutkaista suhdetta, Ingrid hapuilee tietään oman rakkautensa suhteen. Ingrid alkaa tapailla työtoveriaan, kirkkoherra Andersia. Molempien halu ja kaipuu luoda kestävä ihmissuhde on niin voimakas, että heittäytyminen tunteiden vietäväksi tuntuu mahdottomalle. Ingrid ja Anders liikkuvat kuin heikoilla jäillä, epäröiden, uskaltaako ottaa vielä seuraava askel. Mielenkiintoinen työtoveruussuhde syntyy papin ja poliisin välille. Ingrid joutuu väistämättä osalliseksi rikostutkimuksiin, koska on läheisessä kontaktissa sekä Tanjan että Peterin kanssa. Poliisi nimeltään Robert pyytää Ingridin mukaansa Gotlantiin, josta poliisi toivoo löytävänsä kadoksissa olevan Tanjan. Ingridillä on jo valmis suhde Tanjaan, joten hänestä oletetaan olevan hyötyä. Ingrid lähtee matkaan, koska kokee turvattomuutta asunnossaan saamiensa uhkailujen takia ja toisaalta häntä vaivannee inhimillinen uteliaisuus ja auttamisen halu. Poliisin ja papin maailmat eivät aina kohtaa, mutta yhteistyö on silti mahdollista. Kokonaisuus on hallittu ja lukijaa pinteessä pitävä; joskaan juoni ei ole kovin yllätyksellinen. Sujuva dialogi kuljettaa tarinaa hyvin loppuhuipentumaan saakka. Niinpä romaani on varma valinta rikoskirjallisuuden ystäville. Ulla-Mari Kivi
|
|
Hillasoilta oliivilehtoihin - keittokirjojen matkassa maailmalle
Eksoottisen ruoan laittaminen ja tarjoaminen on kuin tekisi itse matkan vieraalle maalle tai eri aikakausiin. Tällaiselle matkalle pääsemme helposti monien upeiden keittokirjojen avulla. Kirjastonkin hyllyiltä löytyy kymmenittäin eri maanosien, eri maiden ja eri aikakausien keittokirjoja. Usein keittokirjat sisältävät myös kertomuksia reseptien taustoista, ruoka-aineista, paikallisesta ruokakulttuurista ja elintavoista. Kuvitukseen on yleensä panostettu niin, että kirja jo sinänsä tarjoaa herkullisia elämyksiä, vaikka ei ehtisi heti reseptejä toteuttaakaan. |
|
|
Tessa Kirosin Hillasoilta oliivilehtoihin – ruokaohjeita maailmankylästä on hyvä esimerkki mielenkiintoisesta ja kauniista keittokirjasta. Se on yhdistetty resepti- ja kertomuskokoelma, josta avautuu tekijänsä sukujuurten kautta elämyksellinen matka paitsi erilaisiin ruokakulttuureihin myös eri maiden ihmisten ja elämäntapojen maailmaan. Ohjeet on kerätty kirjailijalle tärkeiltä ihmisiltä, jotka ovat päässeet mukaan kirjaan mukavissa tarinoissa ja kuvissa reseptien välissä. Suomalaisen äidin ja kyproslaisen isän tytär Tessa Kiros on todellinen maailmankansalainen. Kirja alkaa mukavan kotoisasti perinteisillä suomalaisherkuilla, jonka jälkeen kirjoittajan perhetaustan myötä valikoima laajenee kreikkalaisiin, kyproslaisiin, eteläafrikkalaisiin ja italialaisiin resepteihin. Maailmalta saa uusia virikkeitä monien tuttujenkin ruoka-aineksien, kuten eri lihalaatujen, perunan ja muiden kasvisten höystämiseen sekä ohjeita eksoottisien herkkujen kokkaamiseen. Kirjan kaunis kuvitus ja graafinen toteutus on Tessa Kirosin ystävien toteuttama. Toinen herkullisen kaunis ja tunnelmallinen keittokirja on Anna ja Fanny Bergenströmin Makuja ja tuoksuja pähkinäpuun alla. Anna Bergenström on ruotsalainen ruokatoimittaja ja keittokirjojen tekijä, Fanny Bergenström taas ruoka-, matkailu- ja kukka-aiheisiin erikoistunut valokuvaaja. Resepteissä pääsevät oikeuksiinsa Välimeren, Intian ja Kaakkois-Aasian parhaat ainekset. Kirja on jaoteltu lukuihin tavallisuudesta poiketen tuttujen tai eksoottisten kasvisten ja mausteiden mukaan. Lopussa on runsaasti ideoita erilaisten tilaisuuksien ruokalistoiksi.
Sisko Lauhikari
|
Tarkista saatavuus Tiekkö-kirjastoista (Kiros) Tarkista saatavuus Tiekkö-kirjastoista (Bergenström) |
|
Koskimies, Satu: Hurmion tyttäret, Tammi 2009. 306 s.
Satu Koskimiehen kirjoittama Hurmion tyttäret on romaani 1920-luvulta, jolloin muodissa oli itämainen eksotiikka ja tanssiessa keinahdeltiin shimmyn tahdissa. Hurmion tyttäret on kertomus runoilijoiden Katri Valan ja Elina Vaaran ystävyydestä ja kehittymisestä aikansa johtaviksi lyyrikoiksi. Kirjassa on kuultavissa vuorotellen Katri Valan ja Elina Vaaran – ja tietenkin Satu Koskimiehen - kertojanääni. Satu Koskimies on luonut tositiedon pohjalle maailman, joka on ryyditetty mielikuvituksen mausteilla. Ajatuksena lienee ollut, että mikä kerran elettiin, rikastukoon kuvitellusta. Tarinan alussa Katri Vala ja Elina Vaara ovat koulutyttöjä, joilla on pakottava tarve kirjoittaa. He jakavat haaveen kirjailijan urasta. Nuori Voima –lehti julkaisee runotyttöjen runoja. Kirjeet kulkevat kahden sukulaissielun välillä. |
|
|
Nuori Voima –lehden kautta nuorten runoilijoiden ystäväpiiri kasvaa samanhenkisillä runouden harrastajilla. Elina Vaara joutuu jo hyvin varhain kirjeenvaihtoon Lauri Viljasen kanssa, josta myöhemmin tuleekin Elina Vaaran ensimmäinen aviomies. Runoilijoina Katri Vala ja Elina Vaara olivat erilaisia. Kuitenkin runous yhdisti heidät. Elina Vaara kirjoitti perinteisiä loppusoinnullisia runoja, joissa rytmi oli paikallaan Hänen runojensa pohjana oli musiikki. Katri Vala oli runoudessaan kokeellisempi runomuodon uudistaja. Hän kirjoitti runonsa vapaalla runomitalla. Molemmat nuoret runoilijat tarjosivat runojaan kustannettavaksi eri kustantajille. Kun Katri Vala sai runokokoelmansa Kaukainen puutarha julkaistuksi, herätti se kateutta Elina Vaarassa ja uhkasi jopa lapsuudessa syntynyttä ystävyyttä. Onneksi runouden lumo voitti kateuden. Syntyi Tulenkantajat-ryhmä, jonka sisäpiiriin kuuluivat Katri Valan ja Elina Vaaran lisäksi mm. Lauri Viljanen, Yrjö Jylhä, Mika Waltari, Onni Halla ja Olavi Paavolainen, joka taustalla kapellimestarin tavoin ohjaili runoilijoiden joukkoa. Kirjoittaja vie meidät Tulenkantaja-sukupolven maailmaan ja johdattaa lukijansa Helsingin kulttuurikahviloihin, runoilijoiden Pariisin-matkalle, Olavi Paavolaisen kotona Kivennavan Vienolassa vietettyihin öisiin runojuhliin ja Vienolan satumaiseen puutarhaan. Nuorina, herkkinä ihmisinä ihastuttiin, hurmaannuttiin, rakastuttiin, solmittiin suhteita ja erottiin. Yrjö Jylhä tummine katseineen lumosi sekä Katri Valan että Elina Vaaran. Helsingissä opiskellut Elina Vaara pystyi osallistumaan paremmin kulttuuripiirien rientoihin. Katri Vala, joka hankki elantona kansakoulunopettajana maaseudun kyläkouluissa seminaarin käytyään piti kirjeitse yhteyttä aikalaisrunoilijoihinsa. 20-luku oli sekä Katri Valalle että Elina Vaaralle kasvun aikaa runoilijoina. Kun 30-luku alkoi Elina Vaara solmi toisen neljästä avioliitostaan, Katri Vala ensimmäisen ja ainoansa. Hurmion vuosikymmen, 20-luku, jäi taakse. Mutta jäljelle jäivät runot. Arja Nevanperä
|
Tarkista saatavuus Tiekkö-kirjastoista
|
|
Juhani Aho: Lohilastuja ja kalakaskuja Porvoo. WSOY, 1980. 159 s. Piirrokset Björn Landström.
"Yleensä luullaan, että kalan saaminen riippuu onkijan taidosta, joka taas on tulos hänen saavuttamastaan kokemuksesta. Ja tietystihän täytyy osata jonkun verran onkiakin, ennen kuin kalan saa. Ei se kernaasti ota seisovaan syöttiin eikä aivan jalkojenkaan juuresta, vaikka tosin olen nähnyt paljon loistavia esimerkkejä siitäkin. Mutta yhtä paljon kuin taidosta, riippuu saalis sattumasta, onnen tempauksesta, jostain selittämättömästä yllätyksestä…" Näin mietiskellen Juhani Aho aloittaa kertomuksensa kalareissustaan, jolle on antanut nimen "Onnen ongella otettuja". Oikeastaan sama alku sopisi kaikkiin kalastusmuisteluksiin, niin Ahon kuin lukijoidenkin. "Kalaa ei oteta, se annetaan" kirjailija toteaa jossakin kaskuistaan. Kansalliskirjailijamme Juhani Ahon laajan tuotannon viimeinen teos oli Lohilastuja ja kalakaskuja. Silloin tiedettiin, että Aho jäisi kansojen kirjallisuudenhistoriaan. Olihan hän ollut ehdolla jo useamman kerran kirjallisuuden Nobel -palkinnon saajaksi kirjoitettuaan mm. romaanit Rautatie, Panu, Juha, Kevät ja takatalvi. Mutta sitä tuskin osattiin kuvitella, että viimeksi ilmestynyt kirja, arvostetun taidekirjallisuuden ohessa syntyneet eräpolkuihin ja kalavesiin liittyvät muistelukset, lastut, saattaisivat olla Ahon kirjallisen tuotannon lujinta osaa ajan kulutuksessa. Aho kirjoitti kalastusaiheisia lastujaan osittain jo 1800-luvun puolella. Aikaero tämän päivän lukijaan ei kuitenkaan häiritse. Luontoa sekä luonnon ja ihmisen suhdetta kuvatessaan Aho löytää tason, jossa aika menettää merkityksensä. Kun kirjailija muistelee ensimmäistä kalaansa, kokemus voisi olla kenen hyvänsä lapsuudesta.
Kun Juhani Ahoa pidetään kala- ja eräkirjallisuuden ylittämättömänä mestarina, se perustuu loistavan kerronnan lisäksi sisällön monikerroksisuuteen. Lastuissa on mukana lähes aina yhtenä kerroksena pyytämisen etiikka - onko oikein pyytää kalaa ja riistaa, onko oikein, että ihminen tyydyttää vuosituhantisen geneettisen perintönsä herättämää saalistamisen viettiään? Lastussaan "Sunnuntai" Aho nostaa pyytämisen etiikan päällimmäiseksi kerroksesi.
WSOY:n kirjasarjassa "Koulun peruskirjasto" ilmestynyt Lohilastuja ja kalakaskuja tarjoaa niin nuorille kuin aikuisikäisille lukijoille "koukkua" Juhani Ahon tuotantoon. Ehkä Ahon kerronnan tyyli ja mielenmaisema koskettaa eniten juuri vanhempia lukijoita, jotka muistavat ajan ennen televisiota ja internettiä, ajan jolloin elämisen rytmi oli toisenlainen. Eero Huttunen
|
|
Mark Crick: Kafkan kanssa keittiössä. Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä. Kirjava, 2009. 93 s. Kirjallisuus ja ruoanvalmistus eivät ole aivan outo yhdistelmä: Outi Pakkasen jännitysromaaneissa vilahtelee reseptejä ja Anna-Leena Härkönen on julkaissut useammankin teoksen, jotka yhdistävät tarinointia ja ruokaohjeita. Suvi Ahola on koonnut teokseensa Sivumakuja: kirjallisesta keittiöstäni omia reseptejään ja ruoanlaittoon liittyviä katkelmia suomalaisten ja ulkomaisten kirjailijoiden teoksista. Mark Crickin teos Kafkan kanssa keittiössä lienee silti ainoa lajissaan: tekijä on kirjoittanut 14 tarinaa eri kirjailijoiden tyyliin, ja jokainen tarina sisältää toimivan reseptin. |
|
|
Crickin skaala on laaja: kirjailijoita on Homeroksesta Jane Austeniin ja Harold Pinteristä Irvine Welshiin. Crick on onnistunut imitoimaan kirjailijoiden tyyliä hyvin tunnistettavasti. Fenkata Homeroksen tapaan alkaa kuin Odysseia: ”Laulaos, oi runotar, nälästä Peleun poian Akhilleun.” Lämmin juustovoileipä Pinterin tapaan on kirjoitettu tietysti näytelmän muotoon. Marcel Proustin Tiramisun valmistusohje tihkuu tunnelmaa ja makujen ja tuoksujen mukanaan tuomia muistoja: ”Tämä valkohuppuinen taikajuoma [capuccino] oli oppaani aliseen maailmaan ja auttaisi irrottamaan sen ankkurin, joka piteli näitä häilähteleviä muistoja niin tiukasti alitajuntani syvyyksissä.” Jännityskirjailija Raymond Chandlerin ohjeessa siemaillaan viskiä, nuijitaan jauhokokkareet hajalle ja puristetaan sitruunasta kaikki mehut. Crick on lontoolainen valokuvaaja ja Kafkan kanssa keittiössä on hänen esikoisteoksensa. Hän on itse myös kuvittanut teoksen. Hämmästyttävä – ja onnistunut - aloitus kirjailijan uralle. Marita Hietasaari (22.1.2010) |
Tarkista saatavuus Tiekkö-kirjastoista |
|
Keinuen, keinuttaen. Runoantologia. Toim. Hanna Ratilainen. SRK, 2010. 144 s. Runoantologian Keinuen, keinuttaen kirjoittajat Rea Tiirola-Tyni, Leena Salin, Anni Rättyä, Anita Kallio ovat neljä eri elämänvaiheessa olevaa naista. Heidän runoistaan välittyy niin nuoren äidin kuin isoäidin tunteet ja ajatukset arjen ilojen ja surujen keskellä. Rea Tiirola-Tynin runot kuvaavat nuoren äidin jaksamista kotona lasten kanssa. Runoista välittyy vuoroin uupumus arjen töiden keskellä, vuoroin lasten antama voima:
|
|
|
Leena Salinin runoissa on lämmintä huumoria. Niissä isovanhemmat iloitsevat lastenlasten touhuista. Toisia runoja sävyttää suru siitä, että aina lapsen elämä ei mene niin kuin äiti toivoo ja rukoilee. Runot kertovat myös eläytyen vanhenemisesta:
Anni Rättyä avaa runoissaan ihmisen koko elämänkaaren lapsuudesta vanhuuteen. Rättyä kuvaa ymmärtävästi lasten ongelmia, kuten koulukiusaamista ja avioeron aiheuttamaa ahdistusta. Toisissa runoissa vanhuutta eletään sairaalan vuodeosastolla ja vanhainkodissa rollaattoria työnnellen. Yhteistä runoille on ajatus siitä, ettei kenenkään tarvitse kulkea yksin:
Anita Kallion runoissa on luonto havainnollisesti läsnä: ”metsä hengittää” ja ”männyn kaarna tuntuu kostealta kuin poski itkun jälkeen”. Runoissa luonto kohtaa ihmisen eri tavoin, toisinaan arkisesti perunan kukissa tai violettina kiiltävänä latuna, toisinaan uhkaavana ja kesyttömänä:
Keinuen, keinuttaen runoantologian runot luovat lämpimän ja ymmärtävän katsauksen naisen elämänkaareen. Eri ikäisten ja erilaisissa elämän tilanteissa olevien kirjoittajien runot muodostavat onnistuneen kokonaisuuden. Yhtenäisyyttä tuo myös runoista heijastuva usko Jumalan suojelukseen silloinkin, kun elämän täyttää suru. Marita Hietasaari (28.5.2010) |
Tarkista saatavuus Tiekkö-kirjastoista Ks. myös esittely Ylivieskan kaupunginkirjaston sivuilla.
|
Kirjaesittelyt
Kirjavainen, Viereenkatsoja
| Kun vastaus elämälle on ”ei” | |
|
Sakari Kirjavainen: Viereenkatsoja. Johnny Kniga, 2009. 168 s. ”Olenko hullu? Voin myöntää olevani, ja siksi en ole.” Näin päättelee Sakari Kirjavaisen esikoisromaanin Viereenkatsojan päähenkilö Mikael Arvid Skipparsson, joka makaa halvaantuneena pitkäaikaispotilaiden osastolla. Mikael kuluttaa päivänsä muistelemalla tyttöystävänsä Kerstinin kanssa tekemiään matkoja ja väittelemällä uskonnonfilosofisista kysymyksistä huonetoverinsa kanssa. Mikaelille sairaala on turvapaikka; hän kieltäytyy jyrkästi lääkärin ehdottamasta leikkauksesta, mutta uuden munuaisen saavan huonetoverin elämänilo herättää hänessä kuitenkin kateuden sekaista vastenmielisyyttä. Mikaelin luonteessa täydellisyydentavoittelu yhdistyy epäluuloisuuteen muita ihmisiä kohtaan. Hyvin kuvaava on episodi berliiniläisessä jazzklubissa, jossa hän innostuu soittamaan kitaraa muusikoiden kanssa. Yleisö on innoissaan, ja omistaja pyytää Mikaelia talon bändiin, mutta tämä tuntee häpeää epäonnistumisesta basson kielen katkettua ja suhtautuu epäuskoisesti kehuihin päättäen jättää musiikin kokonaan. Menneisyyden tapahtumien kertaaminen on tuskallista, mutta unessa mielen puolustusmekanismit murtuvat, ja niin Mikael on ”kommandosotilaana valtaamassa oman päänsä tietopankkia”. |
|
|
Viereenkatsoja on hämmentävä kokemus. Kuinka paljon päähenkilön tarinoihin voi luottaa? Jopa huonetoverin olemassaolo kyseenalaistuu. Itsetuhoinen Mikael haaveilee elämänsä päättämisestä vapaassa pudotuksessa – lukijalle voi suositella hieman turvallisempaa vapaata pudotusta Sakari Kirjavaisen tekstin kiehtovaan labyrinttiin, borgesmaiseen ”loputtomien mahdollisten todellisuuksien joukkoon”. Marita Hietasaari (17.11.2009) Johnny Kniga (kustantajan esittely) |
|
|
Hurmaavia vanhan ajan kirjeromaaneja Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Otava, 2010. 301 s.
Kirjat viittaavat aina toisiin kirjoihin ja tarinoihin. Osa lukemisen nautintoa onkin löytää yhtäläisyyksiä lukemansa teoksen ja jonkin aiemmin vaikutuksen tehneen välillä. Mary Ann Shafferin (ja Annie Barrowsin viimeistelemä) Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sijoittuu toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin. Kirjailija Juliet Ashton pohtii aihetta uudelle romaanilleen, kun hän saa kirjeen Dawsey Adamsilta Normandian edustalla sijaitsevalta Guernseyn Kanaalisaarelta. Tästä alkaa Julietin kirjeenvaihto saarelaisten kanssa. Kanaalisaaret olivat viisi vuotta saksalaisten miehittäminä. Kirjeiden kuvaus sota-ajasta on karu: ruokaa ei ollut, loppuajasta jopa saksalaiset näkivät nälkää, huonekalut pilkottiin polttopuiksi, kirjakauppa sulki ovensa, koska ihmiset ostivat kirjoja poltettaviksi, yksi kynttilä viikossa ja lopulta ei enää senkään suomaa valoa. |
|
|
Kirjallinen piiri keksitään pakon edessä, kun saksalaisilta piilotetusta porsaasta valmistetusta päivällisestä nauttineet ystävykset jäävät kiinni ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta. Eräs itseään parempana pitävä antaa piiriläisistä murskaavan arvion: ” lumppuri, hairahtunut mielitautilääkäri joka ryyppää, änkyttävä sikopaimen, ylimyksenä esiintyvä lakeija ja noituuden harjoittaja”. Teos on ihastuttava osoitus kirjallisuuden voimasta kantaa mitä hirveimpien aikojen yli. Ja onneksi saksalaista ei anneta täysin mustavalkoista kuvaa, vaan heidänkin joukostaan löytyy inhimillisyyttä. Amerikkalaisen Helene Hanffin Rakas vanha kirja sisältää hänen kirjeenvaihtonsa lontoolaisen antikvaarisen kirjakaupan hankintavastaavan Frank Doelin ja sittemmin tämän perheen ja koko henkilökunnan kanssa. Sodanjälkeisessä Lontoossa on pula kaikesta ja Hanff lähettää heille ruokapaketteja kiitokseksi siitä, että hän saa heidän kauttaan rakastamiaan englantilaisia klassikoita. Värikäs kirjeenvaihto kestää vuosikymmeniä. Doel vastaa brittiläisen hillitysti ja ystävällisesti Hanffin äkeisiin vaatimuksiin: ”Frank Doel, mitä te siellä oikein TEETTE, te ette tee MITÄÄN, te vain ISTUSKELETTE paikallanne.” Lämmin huumori, kipakat kirjailijatar-päähenkilöt, havainnollisena välittyvä sodanjälkeinen aika ja viittaukset kirjallisuudenklassikoihin yhdistävät näitä sydämellisiä romaaneja. Marita Hietasaari (26.5.2010)
|
Tarkista saatavuus Tiekkö-kirjastoista (Shaffer) |
|
Tuotettu ja opetettu suomalaisuus Laura Kolbe: Ihanuuksien ihmemaa. Suomalaisen itseymmärryksen jäljillä. Kirjapaja, 2010. 167 s. Historiantutkija Laura Kolben teos Ihanuuksien ihmemaa avaa uusia näkökulmia suomalaisuutta kuvaaviin myytteihin ja tarinoihin.”Suomalaisuus” ei Kolben mukaan ole historiallinen muodostuma, vaan se on kulttuurisesti ja poliittisesti tuotettu viime vuosisatojen aikana, mikä olisi hyvä muistaa, sillä turhan usein tätä tietoisesti rakennettua kuvaa käytetään torjumaan ulkopuolisia vaikutteita. Kuitenkin ”kaikissa meissä asuu pieni kansallishenki”, toteaa Kolbe. Olemme oman kulttuurimme ja yhteiskuntamme kasvatteja, mutta niin ovat muutkin kansakunnat: jokainen kansalainen tuntee ylpeyttä ja joskus myös häpeää omasta maastaan ja kulttuuristaan – suvaitsevaisuus syntyy tämän samankaltaisuuden ymmärtämisestä. |
|
|
Järvet ja metsät ovat saaneet symboloida suomalaisuutta lukuisissa mainoksissa ja tuotteissa. Kaupungistumisesta huolimatta suomalaisilla on edelleen läheinen suhde luontoon: viikonloppuisin autojonot täyttävät maantiet, kun ihmiset vaeltavat kesämökeilleen. Kolbe kytkee tutut kuvastot osaksi eurooppalaista ja yleismaailmallista perinnettä: roomalaiset ylimykset pakenivat maaseutuhuviloilleen ja myöhäiskeskiajalla kuninkaat hoveineen maaseutulinnoihinsa. Kolbe perää Suomi-kuvan uudistamista tai ainakin vanhojen kuvien päivittämistä: ”puolukanvarsilla, saariston kaloilla ja karhuilla” tänne houkuteltu turisti saattaa pettyä törmätessään betonitaajamiin. Kyse on nimenomaan mielikuvista, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä arkitodellisuuden kanssa. Laura Kolbe käsittelee päätähuimaavan määrän erilaisia suomalaisuuteen liittyviä aiheita Lallista ja piispa Henrikistä viime vuosien ampumistapauksiin. Tulos on jossain määrin hajanainen, mutta yhtenäisyyttä luo teemojen käsittely: tarinat ja myytit ovat tuotettuja, ne eivät koskaan ole valmiita, vaan jokainen aika asettaa niille omat kysymyksensä. Marita Hietasaari (26.7.2010) |
Tarkista saatavuus Tiekkö-kirjastoista
|
| Hauska tietopaketti | |
|
Elizabeth Foley & Beth Coates: Kotiläksyjä koulunsa käyneille. Suom. Taina Wallin. Atena, 2009. 402 s.
Teos antaa perustiedot yhdeksästä kouluaineesta: äidinkieli ja kirjallisuus, matematiikka, kotitalous, historia, luonnontieteet, uskonto, maantiede, antiikin kulttuuri ja taidehistoria. Jokaisen osion jälkeen on koe, jonka vastaukset löytyvät teoksen lopusta. Ja tietysti mukana on välitunti, jolloin leikitään ja pelataan - tässä luvussa on kerrottu muun muassa paperilennokin teko-ohje. |
|
|
Kotiläksyjä koulunsa käyneille on neljäsataasivuinen tietopakkaus, joka ei ota itseään turhan vakavasti - ja toivottavasti sitä ei tee lukijakaan. Tekijät eivät pyrikään tarjoamaan syventävää tietoa, vaan napakan ja viihdyttävän perustietopaketin, jota on hauska selailla. Jos doorilaiset, joonialaiset ja muut pylväät tuppaavat menemään sekaisin, niin muistisääntö ”Dooris joutui korvaamaan toista komppikitaristia” voi auttaa. ”Meidän Veikko mahtaa marista juhannussaunaurakkaansa Nestori-sedälle” pistää puolestaan planeetat järjestykseen. Ja jos joku nyt jäi kaipaamaan Plutoa, niin senkin puuttumiseen löytyy teoksesta selitys. Mainio teos, jossa jäin kaipaamaan ainoastaan hakusanaluetteloa, joka olisi helpottanut asioiden löytymistä. Erinomainen lahja esimerkiksi syntymäpäiväänsä viettävälle! Marita Hietasaari (12.10.2009) |
Tarkista saatavuus Tiekkö-kirjastoista
|
|
Lars Sund: Colorado Avenue, Puodinpitäjän poika, Erikin kirja Colorado Avenue (1991, suom. 1992), 375 s. Colorado Avenue aloittaa Sundin Pohjanmaalaistrilogian. Teossarjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Siklaxin kuntaan Etelä-Pohjanmaalla. Teoksissa liikutaan niin ajallisesti kuin paikallisesti laajalla alueella: 1800-luvulta nykypäivään ja Pohjanmaalta Amerikkaan. Ensimmäisessä osassa Hanna Näs, joka myöhemmin saa siklaxilaisilta nimen Dollari-Hanna, lähtee siirtolaiseksi Amerikkaan ja päätyy Tellurideen, Coloradoon. Teoksen loppuosassa pääosassa on jo hänen poikansa Otto, josta tulee maineikas pirtun salakuljettaja, "Pirtukuningas". Teosten kehyskertomuksessa eletään 1990-lukua. Kertoja, Oton tyttärenpoika Carl-Johan Holm, kertoo oman sukunsa tarinaa. Tämä "ullakkoarkeologi" tutkii vanhoja lehtiartikkeleita, poliisiraportteja, valokuvia ja päiväkirjoja ja käy menneisyydessä häiritsemässä jo kuolleita sukulaisiaan - tosin vastaanotto ei aina ole kovin suopea: "Alas mennä siittä, kertoja! Ei sua kaivata tänne nuuskimahan!" Perusteellisesta selvitystyöstä huolimatta "kaikkitietävä" kertoja astuu harhaan useita kertoja. Seuraava ote antaa hyvän kuvan Sundin tyylistä:
Lars Sund: Puodinpitäjän poika (1998, Lanthandlerskans son 1997), 465 s. Teossarjan seuraavassa osassa Puodinpitäjän poika toisena kertojana toimii Otto, joka kirjan alussa karkaa Carl-Johanin avustamana vaasalaisesta vanhainkodista. Otto oli saanut 20-luvulla niskaansa valheellisen murhasyytteen ja joutunut pakenemaan Amerikkaan. Hän kertoo Carl-Johanille kokemuksistaan 30-luvun Yhdysvalloissa ja Carl-Johan puolestaan kuvaa tapahtumia Suomessa. Laveasanaisen kertojan vastapelurina Otto naljailee, kyseenalaistaa Carl-Johanin tarinat ja komentaa, että "yritä nyt saatana pysyä edes suurin piirtein totuudessa". Yhdeksi pääosanesittäjäksi teoksessa nousee lapuanliike. Liikkeellä oli runsaasti kannattajia niin Pohjanmaan kuin itäisen Uudenmaan ruotsinkielisten joukossa. Sund kritisoi sitä, että suomenruotsalaiset ovat halunneet unohtaa osallisuutensa liikkeessä. Ääriliikkeitä ja niiden kannattajia kritisoidaan erityisesti Gustavin, Oton sisaren miehen, kautta. Hänet kuvataan heikosta itsetunnosta kärsiväksi, alkoholisoituvaksi hahmoksi, jonka tie kulkee suojeluskuntalaisesta ja lapuanliikkeen kannattajasta hengellisen herätyksen kautta hullujenhuoneelle. Teoksen groteskein kohtaus on Vihtori Kosolan haastattelu, kertoja nimittäin herättää hänet kuolleista, mutta valitettavasti hänen "resurssinsa ovat rajalliset" ja tuloksena on puoliksi mädäntynyt, jo hiukan löyhkäävä haastateltava. Sundin teokset kyseenalaistavat tietomme historiasta: mikä on totta, mikä valhetta, mitä on unohdettu pois? Lars Sund: Erikin kirja (2004, Eriks bok 2003), 542 s. Erikin kirjassa kuvataan talvisodan ja jatkosodan aikaisia tapahtumia sekä kylmän sodan aikaa. Pääosassa ovat kertojan äiti Margareta ja kertojan isä Charles Holm. Charlesin kautta kuvataan sodanjälkeisiä tapahtumia Suomessa, jälleenrakennusta ja taloudellista nousua. Idan ja Gustavin pojasta Erikistä tulee CIA:n sotilas ja hänen kauttaan kuvataan sodan jälkeistä aikaa Yhdysvalloissa ja Berliinissä. Kertoja on asettautunut Smedsasin saliin kirjoittamaan kertomuksensa loppuun. Häntä ympäröivät sukulaistensa muotokuvat ja haamut, eivätkä kuolleet jätä häntä hetkeksikään rauhaan, vaan kommentoivat tapahtumia ja kertojan ratkaisuja. Sundin teokset ovat kaikki olleet Finlandia-ehdokkaita, Colorado Avenue sai Runeberg-palkinnon ja Sundille myönnettiin vuoden 2004 valtion kirjallisuuspalkinto. Lars Sund on kertojana täysin omaa luokkaansa. Hänen teostensa seurassa viihtyy ja kirjat kestävät useammankin lukukerran. Vaikka kirjat eivät aivan perinteisiä historiallisia romaaneja olekaan, uskallan suositella niitä kaikille historiasta kiinnostuneille, mutta myös veijariromaanien ystäville. Marita Hietasaari
|
|
Magnus Mills: Taivaanrannan kulkijat WSOY, 2001 Romaanissaan Taivaanrannan kulkijat Magnus Mills luo mielenkiintoisen miljöön, joka voi olla sinänsä missä tahansa. Ehkä hiekkamyrskyt, autiomaa ja kanjonit saavat kuitenkin lukijan kuvittelemaan tapahtumapaikaksi jonkin kolkan Amerikasta. Luonnon armottomuus onkin keskeinen tekijä tarinassa. Päähenkilönä on yksinäinen kertoja, joka on kyhännyt peltisen talon asumattomalle ylängölle, jossa tuuli puhaltaa väsymättä ja lennättää hiekkaa niin, että on tarkoin tukittava talon ovet, ikkunat ja savupiiput. Kertojan päivät täyttyvät lapioimalla hiekkaa ja kuuntelemalla tuulta. Hän on elämäänsä tyytyväinen ja nauttii sen yksinkertaisuudesta. Naapureitakin hänellä on, mutta yhteydenpito on perin vähäistä. Riittää tieto, että jossain samalla seudulla asuu muitakin. Peltitaloissa asuminen on suuri ihanne, koska vaatimattomuudestaan huolimatta se edellyttää asujalta tiettyä osaamista ja selviytymistä. Kertojan eristäytyneisyys alkaa rakoilla, kun hänen luokseen muuttaa yllättäen nainen, Mary Petrie, jonka kertoja kyllä tuntee aiemmasta elämästään. Naisen taloon muuttaminen saa naapuritkin Simonin, Steven ja Philipin liikkeelle ja vierailemaan useammin kertojan peltitalossa. Naapureilla on myös kerrottavaa salaperäisestä Michael Hawkinsista, joka toteuttaa unelmaansa kaivattamalla suurta kanjonia lähistölle. Ihmiset ovat kuulleet hankkeesta ja kertoja näkee heidän vaeltavan tasangon halki. He muuttavat työmaalle ja haluavat olla mukana rakentamassa uutta kaupunkia . Hawkinsista on tullut kansanjohtaja, joka käyskentelee joukkonsa keskellä jakaen oikeutta ja ohjaten kaivamista ja rakentamista. Kanjoni ja Michael vetävät magneetin tavoin puoleensa myös naapureita, jotka houkuttelevat kertojaakin lähtemään tapaamaan Mary Petrien kanssa Michael Hawkinsia. Kertojallakin oli kerran haave, jo ennen Havkinsia, asua kanjonissa, ja tästä Mary Petrie jaksaa muistuttaa. Joskus unelmat toteutuvat. Toisinaan vastatuuli on liian kova. Hawkins ei hyväksy peltitaloja kanjoniinsa, joten ihmisten on luovuttava entisestä ihanneasumisestaan ja vaihdettava savitaloon tai jätettävä kanjoni. Tämä kirjastosta sattumalta valittu kirja vei mennessään. Tarina on punottu pienistä aineksista kiehtovaksi lukukokemukseksi, jota en malttanut jättää kesken. Vaikka tapahtumapaikka on tavallaan outo, niin siinä on meille kaikille tutut ainekset. Kirjasta löytää naapurit, joista pitää, mutta jotka silti toisinaan ärsyttävät alttiudellaan puuttua asioihin, jotka eivät heille kuulu. Uteliaisuus ja tunne, että on jollekin tärkeä, ovat tarinan henkilöiden liikkeelle paneva voima kuten usein oikeassa elämässäkin. Tunnelma on lämminhenkinen ja huumori kuplii siellä jossain taustalla. Hyväntahtoinen naureskelu ihmissukukunnalle ei loukkaa, vaan pistää miettimään, ainakin joksikin aikaa, mitä kirjailija haluaa viestittää näiden ihmisten ja tapahtumien kautta. Ulla-Mari Kivi
|
Manninen, Kiimakangas
|
Viinaa, punikkeja ja rotuoppeja Pekka Manninen: Kiimakangas. WSOY, 2010. 246 s. Kiimakangas on Yleisradiossa pitkään toimineen Pekka Mannisen esikoisromaani. Päähenkilö Johannes Smultter hapuilee otetta elämästä kansalaissodan jälkeisessä Helsingissä: runojen kirjoittaminen vaihtuu ensin mainoslauseiden sorvaamiseen ja sitten pörssikeinotteluun. Kun Etsivän Keskuspoliisin miehet hakkaavat Johanneksen sairaalakuntoon etsiessään tämän entistä tyttöystävää, sosialistisia aatteita kannattavaa Gittaa, päättää Johannes vaihtaa maisemaa. Hän pestautuu mukaan antropologiseen hankkeeseen, jonka tarkoitus on tieteellisten mittausten avulla todistaa suomalaisten germaaninen perimä. |
|
|
Kotipitäjäänsä Laihialle palattuaan Johannes törmää mysteeriin nimeltä Kiimakangas, jonne ei tunnu vievän yksikään tie ja joka lähestyttäessä katoaa krööpöökseen: ”Se mitä sä näjet, tai luulet näkeväs, kulukoo erellä karkhun.” Paikkakunnan mahtimies Iso-Tuori on poistattanut työläisten asuttaman Kiimakankaan jopa virallisista kartoista. Tie sinne kuitenkin löytyy, kun suojeluskuntalaiset lähtevät ampumaan kottaraista, joka kuulemma on oppinut laulamaan Kansainvälistä. Kiimakankaalla Johannekselle selviää, mitä Gitalle on tapahtunut. Johanneksen rinnalla kulkee arvoituksellisesti hänen kaksoisveljensä Antti, joka jääkärikoulutuksen jälkeen on vaihtanut puolta ja jonka toimet hämmentävät Johannesta. Lukuisten teemojen joukosta nousee päällimmäiseksi Johanneksen viinan ja morfiinin pönkittämä yritys selvitä sodan aiheuttamista syyllisyydentunteista. Koomista ja vakavaa sekoittava rehevä kerrontatyyli ja eteläpohjalaisen murteen taiturimainen käyttö tuovat mieleen Lars Sundin Siklax-trilogian. Johanneksessa on lisäksi paljon samaa kuin Sundin Gustavissa, sillä molempien suuruudenhullut kuvitelmat johtavat aina uusiin nöyryytyksiin. Kiimakangas tulee olemaan korkealla ensi syksyn kirjallisuuspalkintoja jaettaessa. Marita Hietasaari (10.3.2010)
|
Tarkista saatavuus Tiekkö-kirjastoista |
|
Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua: päivä Zacharias Topeliuksen elämässä. Tammi, 2009. 205 s. On joulukuun 16. päivä vuonna 1897 Sipoon Koivuniemessä. Pian 80 vuotta täyttävä professori, lehtimies, kirjailija, Suomen lasten satusetä Zacharias Topelius nousee vuoteestaan talonsa naisten organisoimaan päiväjärjestykseen: aamiainen, kirjallista työskentelyä, lounas, tunnin kävelyretki, päivällinen. Työpöydällä odottaa vastaamista pino Ruotsin ja Suomen lasten satusetä Topeliukselle lähettämiä kirjeitä. Topelius on väsynyt ja vaivaantunut osastaan koko kansan satusetänä - ja äiteihin, jotka tuovat lapsensa tervehtimään rakastamaansa satujen kirjoittajaa. Joulukuisen pyryisen päivän aikana Topelius käy ajatuksissaan läpi elämäänsä aina syntymästään 14. tammikuuta 1818 Kuddnäsin tilalla Uudenkaarlepyyn liepeillä: |
|
|
Hän muistelee kaivaten vaimoaan Millaa ja syyllisyyttäkin potien kuolleita lapsiaan Mikaelia, Rafaelia ja Rosaa. Erityisesti hän kaipaa esikoispoikaansa Michaa, jonka olisi tullut jatkaa Topeliuksen nimeä. Myös suhde nuoruuden ihastukseen, majatalon piikaan Gretaan nousee Topeliuksen mieleen. Mutta erityisesti mielen täyttävät ajatukset ja huoli elossa olevista tyttäristä, Ainasta, Toinista ja Evasta. Tyttärien elämänkohtaloiden myötä Topelius miettii laajemminkin naisen asemaa. Eletään uuden vuosisadan ja uusien aatteiden kynnyksellä. Tyttäret ajatuksineen ja elämäntapoineen edustavat uutta aikaa. Varsinkin keskimmäisen tyttären Toinin feministiset ajatukset arveluttavat Topeliusta. Oman lisänsä Topeliuksen vanhuudenpäivien naismaailmaan tuo perheen suojiin otettu nuori nainen Alta, joka marttyyrin-olemuksellaan hallitsee taloutta. Illan tullen Topeliuksen ajatukset seestyvät. Ajatuksista jäävät pois syyllisyys ja huoli. Muistikirjaan piirtyy päivältä lyhyt merkintä: lumipyryä ja koliikkia. Topelius ristii kätensä rukoukseen peiton alla: “Ystävä sä lapsien.” Tulevan vuoden alussa ovat edessä syntymäpäiväjuhlat 14. tammikuuta kotona Koivuniemessä suvun ja ystäväpiirin kesken ja Helsingissä järjestetyt juhlat, jotka olivat aikalaisarvion mukaan “loistavimpia mitä siihen saakka kuunaan oli Suomessa vietetty”. Zacharias Topelius kuoli 12. maaliskuuta 1898 ympärillään useimmat rakkaistaan. Merete Mazzarellan esseeromaani Ei kaipuuta, ei surua oli Finlandia- palkintoehdokkaana viime vuonna. Arja Nevanperä (12.3.2010)
|
Tarkista saatavuus Tiekkö-kirjastoista |
|
Neil Hardwick: Hullun lailla Otava, 2000 "Masentuneelle ihmiselle koko elämä alkaa tuntua siltä kuin ajaisi moottoritietä edestakaisin sillä aikaa kun kaikki muut viettävät joulua" Neil Hardwick on yksi niistä rohkeista, joka kertoo julkisesti sairastumisestaan syvään masennukseen kirjassaan Hullun lailla. Mielenterveysongelmista puhuminenhan on yhteiskunnassamme vaikeampaa kuin fyysisistä sairauksista puhuminen, vaikka masennuslääkkeiden käyttö on Suomessa yleistä. Hardwick aloittaa kertomuksensa lainaamalla dialogin A.A.Milnen lasten kirjasta Nalle Puh: " Kuinkas jakselet, kysyi Nalle Puh.
Näihin pieniin Ihaan sanoihin sisältyy totuus, joka on läsnä useimpien depressiopotilaiden elämässä. Hardwick on kirjaa kirjoittaessaan sairastanut uupumusta ja masennusta puolitoista vuotta. Hän pitää sairautta hengenvaarallisena, koska tiedostaa masennukseen liittyvän itsemurha-alttiuden. Hänen mielestään masennuksen ydin liittyy ajatukseen, onko elämällä tarkoitusta. Kirjan alkupuolella Hardwick kertoo sairastumistaan edeltävästä ajasta: pitkistä, kiihkeistä työsessioista kotimaassa ja ulkomailla, parisuhteen kariutumisesta, vähitellen ilmaantuvista somaattisista oireista ja kroonisesta unettomuudesta. Hardwickin kirjassa käydään läpi kokemusperäisesti depressioon liittyvät oireet, mutta samalla on luettavissa tietämys, minkä Hardwick on hankkinut sairaudestaan. Hän kertoo, miten kipu ja kyvyttömyys ovat olleet hänen masennuksensa hallitsevat oireet. Ahdistuneisuus on vienyt voimat, ja väsymys on jatkuvaa. Vaikka kirja on henkilökohtainen tilitys sairastumisprosessista, niin lukijan ei tarvitse kokea joutuvansa tirkistelijän rooliin. Tarina on kaunistelematon kuvaus pitkästä prosessista, jossa säilyy kuitenkin toivon vire. Hardwick tosin tiedostaa myös sen, että kerran sairastuttuaan masennukseen hänelle on alttius sairastua uudelleen. Ulla-Mari Kivi |
|
Norman Mailer: Alastomat ja kuolleet Gummerus, 1991. 5. p.
Norman Mailerin kirja Alastomat ja kuolleet kertoo toisesta maailmansodasta ja amerikkalaisista sotilaista Tyynellä Valtamerellä Filippiinein saarilla. Kirjassa kuvatut tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1944. Kirjalla on kuitenkin yhteistä pintaa aikaamme. Päivittäisten uutisten yhteydessä "Alastomien ja kuolleiden" henkilöt tuntuvat heräävän eloon. Norman Mailer syntyi 1923 keskiluokkaiseen amerikkalaiseen perheeseen. Mailerin lapsuuden ja nuoruuden muistikuvia leimasi lama-aika New Yorkissa. Suoritettuaan loppututkinnon yliopistossa 1943, Mailer liittyi armeijaan ja palveli sodan loppuvaiheissa Filippiineillä viesti-, huolto- ja kiväärimiehenä. Alastomat ja kuolleet on Mailerin esikoisromaani. Se ilmestyi 1948. Paitsi sotakokemuksistaan Mailer kertoo kirjassa sotaa edeltäneen ajan amerikkalaisesta yhteiskunnasta niin kuin hän sen koki. Kirjassa Alastomat ja kuolleet Mailer tarkastelee sotaa 848 sivuisessa tiiliskiviromaanissaan useammasta tasosta. Yhtenä tasona on seurata ajassa yksityistä ihmistä hänen sotaanlähdöstään joko kaatumiseen tai sodasta palaamiseensa käskettävänä sotilaana tai käskijänä. Toisena tasona seurataan armeijaa sotakoneena, jonka osiksi yksityiset ihmiset ja joukko-osastot asetetaan. Kolmantena tasona sotatapahtumia kuvaavan kerronnan väliin asettuu päähenkilöiden laajahkoja takautuvia kuvia, jotka selittävät näiden toimintaa ja käyttäytymistä sotakertomuksessa. Mailerin kirjasta on perustellusti sanottu, että se on raskas kirja. Siinä ei ole huumoria. Tutuksi tulevat henkilöt eivät ole kaikki miellyttäviä tuttavuuksia ja sankareita ei joukosta erotu. Miehet kamppailevat henkensä säilyttämiseksi yksittäisen sotilaan näkökulmasta täysin käsittämättömässä tehtävässä. Myöskin joukkoja komentava kenraali joutuu tunnustamaan sotatapahtumien edenneen toisin kuin perusteelliset suunnitelmat ja valmistelut olisivat edellyttäneet, tosin kuitenkin voittoon ja asetettuun päämäärään johtaen. Valtava sotakone pyyhkäisee voimallaan vastustajan, vaikka sen ihmisosat kenraalista sotamieheen ovat läpäisseet harvan laadunvalvonnan seulan ja tekevät virheitä virheiden perään. Alastomat ja kuolleet -romaani ei riisu ainoastaan yksityisiä ihmisiä. Se riisuu koko amerikkalaista yhteiskuntaa ja ulottuu siitä paljon yli, yli valtioiden rajojen. Romaani on yksi puhtaasti sodanvastaisista maailmankirjallisuuden puheenvuoroista. Sitä ei voi lukea illalla vuoteessa hyvän mielen ja rauhallisen unen saamiseksi. Kirjan lukemista voi perustella toisin. Sen luettuaan kuvittelee ymmärtävänsä hieman enemmän, miksi maailmassa on sotaa ja mitä sota on. Eero Huttunen |
Peltomaa, Pimeä portaikko
| Marianne Peltomaa: Pimeä portaikko | |
|
Peltomaa, Marianne: Pimeä portaikko. Suom. Salla Simukka. Schildts, 2009. 271 s. Miksi kaksivuotias Rosa on taas yksin portaikossa keskellä yötä? Ja kaikkialla on verta. Vanhempi konstaapeli Vera Gröhn ja komisario Heimo Partanen ratkaisevat Tanjan, neljän lapsen yksinhuoltajaäidin raakaa murhaa. Tanja elämä on ollut todella sekaisin. Lapsista kolme on otettu huostaan, pieni Rosa pitää äitiä kiinni elämässä. Tanjan perhe on vähintään yhtä sekava. Tunneongelmaiset perheenjäsenet ovat toisistaan sairaalloisen riippuvaisia, mutta eivät kykene rakastamaan toisiaan. Vakautta pitää yllä veli Sergei, joka hänkään ei kulje elämän valoisalla puolella. Marianne Peltomaan kolmas ja uusin dekkari on koukuttavan realistinen. Kirjaa on vaikeaa jättää kädestä kesken lukemisen. Roolihahmot ovat hyvin todenmukaisia ja juonen kulku tuntuu uskottavalta. Kirja keskittyy tukevasti rikoksen etenemiseen ja sen selvittämiseen. Päähenkilöiden elämää taustoitetaan niukasti, mikä on hyvä, sillä se jättää lukijan mielikuvitukselle liikkumavaraa. |
|
|
Pimeä portaikko on tämän vuoden parhaimpia kotimaisia dekkareita, eikä teos kalpene ulkomaisten dekkareidenkaan edessä. Päivi Holsti (12.11.2009) Marianne Peltomaa (Dekkarinetin esittely)
|
Tarkista saatavuus Tiekkö-kirjastoista
|
|
Pirjo Rissanen : Sun ystäväsi armaani Gummerus (2001) "Sun ystäväsi armaasi
Kaksi täysin erilaista 10-vuotiasta tyttöä ystävystyy ympäristön vastustuksesta huolimatta. Silva on Ennes Oy:n rikkaan tehtaanjohtajan ainokainen lapsi, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa. Äidistä hänellä ei ole suurta turvaa, koska tämä on alkoholisoitunut ja viettää aikaansa omissa maailmoissaan. Eeva puolestaan on tavallisen työläisperheen tytär, jonka äiti toimii siivoojana ja isä työmiehenä Enneksen tehtaassa. Eevan isä on viinaan ja naisiin menevä peluri, jota Eeva häpeilee varsinkin Silvan silmien edessä. Kotona Eevaan kasvatetaan ankara "ei köyhät meikäläiset" -henki ja hänen maailmansa onkin täysin ristiriitainen Silvan rikkaan ja näennäisen pumpulisen maailman rinnalla. Varsinkaan Eevan kotona heidän ystävyyssuhdettaan ei katsota hyvällä. Kummallakin tytöllä on surunsa, mutta he eivät saa niitä purettua toisilleen, vaikka alkoholismikin koskee molempien tyttöjen perheitä. Silva saa omituisia mustasukkaisuus- ja raivokohtauksia, jos Eeva ystävystyy tai leikkii kylän toisten tyttöjen kanssa. Silvalla ei ole muita ystäviä, sillä toiset tytöt karttavat häntä hänen omistelevien piirteittensä takia. Eevaakin heidän ystävyytensä toisinaan ahdistaa, mutta kuitenkin se kiehtoo erilaisuudellaan. Silvan rikkaus, anteliaisuus ja ajattelemattomuus sekä Eevan köyhyys, kunnia ja alemmuudentunto ja toisaalta ylenkatse Silvan rikkautta kohtaan luovat erikoiset kehykset ystävyydelle. Eevan isän kuolema ja perheen muutto erottavat tytöt toisistaan, kunnes he aikuisina kohtaavat Helsingin Stockmannilla. Silva takertuu uudelleen Eevaan ja houkuttelee tämän muuttamaan takaisin lapsuuden kotikaupunkiin Järvienkylään, missä Silva edelleen asustaa. Lapseton Silva kietoo tällä kertaa Selinan, Eevan 15-vuotiaan tyttären, täysin pauloihinsa lahjoittelemalla tytölle kalliita esineitä ja viettämällä paljon aikaa tämän kanssa. Eeva vaistoaa, että Silvassa on jotain vialla, mutta hän ei löydä asialle selitystä. Samaan aikaan hän joutuu ratkomaan omia tunteitaan Silvan aviopuolisoa kohtaan. Silvan tyhjä, mielipuolinenkin elämä, juopottelu ja lääkkeiden käyttö alkaa paljastua. Selina kasvaa aikuiseksi kipeiden kokemusten kautta. Monta asiaa tapahtuu savolaisessa Järvienkylässä ennen kuin rauha jälleen laskeutuu Eevan elämään. Rissanen on ottanut kirjan juoneksi vanhan riimin, jota tytöt ovat kautta aikojen kirjoitelleet toistensa vihkoihin: "Sun ystäväsi armaasi, aina olla tahtoisin…". Kirjassa kuvataan nuorten tyttöjen ystävyyssuhdetta 1970-luvulla ja samojen tyttöjen elämää keski-ikäisinä naisina. Ystävyyssuhde pitää sisällään jatkuvaa valtataistelua ja yhteen kietoutuvat tunnehäiriöt, vanhempi-lapsisuhteet, mustasukkaisuus, rakkaus ja raha. Kaikki aineksia, joista kirjailija saa luotoa viihdyttävän romaanin. Jos kirjaan ja sen henkilöhahmojen elämään haluaa paneutua hiukan syvällisemmin, sitä voi mielestäni pitää myös psykologisena romaanina. Kirjasta löytää myös taitavaa ja viihdyttävää naiskuvausta. Kirja on helppolukuinen romaani, jonka parissa yksi päivä kuluu mukavasti. Tapahtumat ovat ennalta aavistettavissa, mutta juoni pitää lukijan vallassaan silti loppuun asti. Hannele Myntti |
|
Karin Fossum: Rakas Poona. Like, 2001, 320 s. Jos pitää dekkarikirjallisuudesta, kannattaa ehdottomasti painaa mieleen norjalaisen Karin Fossumin nimi. Hänen kirjoistaan on suomennettu viisi. Ne kaikki ovat ilmestyneet kustannusosakeyhtiö Liken julkaisemina. Fossum on ensimmäinen dekkarikirjailija, joka on palkittu arvostetulla Brage-palkinnolla. Sen hän voitti kirjallaan Rakas Poona (2001). Hän voittanut myös muita kirjallisuuspalkintoja. Hyvin usein dekkarikirjailijat luovat poliisihahmoja, jotka siirtyvät kirjasta toiseen. Fossumin komisarion nimi on Konrad Sejer. Hänen lähimpänä apunaan työskentelee nuori Jacob Skarre. Kirjassa Rakas Poona komisario Sejer saa selvitettäväkseen kadonneen naisen arvoituksen. Tapahtumat käynnistyvät, kun viisikymppinen maatalousmyyjä Gunder Jomann väsyy yksinelämiseen, ja päättää matkustaa Intiaan Mumbaihin etsimään vaimoa itselleen. Matkalla Gunder rakastuu tarjoilijaan Poonaan, joka suostuu menemään vihille ja on valmis muuttamaan Norjaan. Poonalla ei ole Intiassa muuta perhettä kuin veli, johon suhde melko etäinen. Päivänä, jolloin Poona lentää Norjaan, Gunder on yllättäin estynyt menemästä vastaan vaimoaan lentokentälle ikävän onnettomuuden takia. Gunder järjestää tuttavansa noutamaan Poonaa, jota ei kuitenkaan löydy. Gunderin tuore onni muuttuu vuorokaudessa painajaiseksi. Vaikka on kyseessä dekkari, joka sisältää raakaa väkivaltaa, niin itse asiassa kirja on enemmän erikoinen rakkaustarina. Naisen ja miehen rakkaustarina, jota Gunder kuvaa sanoilla: " Mitä rakkaus on? Pelkkä polttava toive" Kirjailija kertoo hyvin lämpimästi myös Gunderin ja hänen siskonsa Marien sisarusrakkaudesta. Lisäksi siitä kiintymyksestä, mikä on isännän ja lemmikkieläimen, tässä tapauksessa komisario Sejerin ja hänen koiransa Kollbergin välillä. Se on tarina epätoivoisen Lindan yksipuolisesta rakkaudesta. Rakas Poona on myös kirja kylmästä välinpitämättömyydestä, kyvyttömyydestä rakastaa ja kyläyhteisön itsesuojeluun käpertymisestä kriisitilanteessa. Fossumin kirjassa on realistinen arki läsnä. Henkilöt ovat uskottavia vahvuuksineen ja heikkouksineen. Tarinan jännite kestää viimeiseen pisteeseen saakka. Fossum on humanisti, joka taitaa piinaavan jännityksen unohtamatta huumoria ja armoa. Ulla-Mari Kivi
|
Pringle, Himmlerin suuri suunnitelma
|
Arjalaisuuden karjalaiset juuret Heather Pringle: Himmlerin suuri suunnitelma. Arjalaisen herrakansan etsintä. Bazar, 2009. 512 s. Heather Pringlen teos Himmlerin suuri suunnitelma on järkyttävää luettavaa. Se ei ole järkyttävä siksi, että se kuvaisi natsien tekemiä julmuuksia, kuten useat toisen maailmansodan Saksaa kuvaavat teokset tekevät. Sen sijaan teos kertoo hyvin yksityiskohtaisesti, kuinka tieteellistä tutkimusta käytettiin tietoisesti hyväksi kansanmurhan oikeuttamisessa. Heinrich Himmler, SS:n ja Gestapon päällikkö ja keskitysleirijärjestelmän suunnittelija, perusti vuonna 1935 tutkimuslaitoksen, jonka nimi Ahnenerbe tarkoittaa suunnilleen "esi-isien perintöä". Tutkimuslaitos luotiin tekemään poliittisesti oikeanlaista tutkimusta. |
|
|
Jo ennen sotaa Ahnenerben tutkijat tekivät matkoja eri puolille maailmaa, muun muassa Kroatiaan, Irakiin ja Tiibetiin. Mielenkiintoista on, että yksi tutkimuksista tehtiin Suomen Itä-Karjalassa. Yrjö von Grönhagen, "komea nuori suomalainen aatelismies", lähti kuvaamaan karjalaisten noitien ja velhojen rituaalisia taikamenoja. Grönhagen halusi innokkaasti kumota väitteet, joiden mukaan suomalaiset kuuluivat alempaan rotuun ja polveutuivat mahdollisesti mongoleista. Fritz Bose, natsipuoleen jäsen, jonka mielestä rotupiirteet vaikuttivat kansojen musiikkityyleihin, nauhoitti loitsuja ja lauluja. Bose ihastui kalevalaisiin runoihin. Hänen mielestään niiden ”täytyy edustaa hyvin varhaista pohjoismaisen kulttuurin tasoa” ja periytyä ”suorastaan esiarjalaisilta ajoilta”. Kun Grönhagen ja Bose esittelivät kanteletta Himmlerille, tämä lumoutui soittimesta niin, että tutkijat lahjoittivat sen hänelle. Lisäksi Himmler tilasi SS:lle kymmenen kanteletta lisää. Toinenkin suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluva asia herätti Himmlerin huomion: saunan salaperäinen parantava voima sai Himmlerin ehdottamaan SS:n ylilääkärille, että ”miehille voisi olla hyötyä perinteisistä arjalaisista puhdistautumismenetelmistä”. Kieltämättä jotkut seikat Himmlerin innokkuudessa löytää arjalaisuudelle kunniakas historiallinen tausta huvittivat suuresti. SS-miehet saunassa, no mikä ettei, mutta kanteletta en pysty nauramatta näihin sotilaisiin yhdistämään – nauru tosin juuttuu kurkkuun. Kun natsit tulivat valtaan, monet tutkijat liittyivät puolueeseen, koska oli selvää, että se vaikutti uralla etenemiseen. Uutta isäntää pyrittiin miellyttämään myös tutkimustulosten muokkaamisella haluttuun suuntaan. Vääristeltyjä tuloksia käytettiin häikäilemättä propagandistisiin tarkoituksiin, ja me kaikki tiedämme, mihin se lopulta johti. Marita Hietasaari (23.4.2010) |
Tarkista saatavuus Tiekkö-kirjastoista |
|
CD-levy. Rockadillo Records 2001. Sakari Kukko, saksofonit ja huilut
|
|
| Kaikille ainakin Piirpauke-yhtyeen kestohitistä Konevitsan kirkonkellot tuttu Sakari Kukko on tarttunut vanhoihin virsiin ja puhaltanut niihin uuden jazzahtavan hengen. Lopputulos on todella kaunista kuultavaa.
Tutut sävelmät kuten Koska valaissee kointähtönen tai Oi Herra jos mä matkamies maan puhkeavat eloon uudella tavalla Sakari Kukon ja kumppaneiden hellässä käsittelyssä. Tästä levystä henkii todellinen rakkaus musiikkiin - ja Pyhäaamun rauha. Sakari Kukko toteaa levykannessa:
Samuli Mikkonen tiivistää virsien voimakkaan tunnelman näin:
Marjo Pääkkönen |
|
|
Hannele Pokka: Sau-herra: kertomus Koilliskairasta Helsinki : WSOY, 2002, 419 s. Kirjassa Sau-herra Hannele Pokka vie lukijan sadan vuoden takaiseen Lappiin. Sau-herra eli Kaleb Savukoski syntyy "Lapin kuninkaan" nuorimpana poikana vuonna 1879. Jo pojan ollessa pieni päätti isä-Kaaperi, joka oli aloittanut huutolaispoikana ja tyhjästä luonut omaisuutensa ja tullut Lapin rikkaimmaksi mieheksi, että tästä pojasta tehdään herra. Kalebin koulutie alkoi Sodankylän alkeiskoulussa, jonne isä hänet vei tiettömien taipaleiden takaa. Ylioppilaaksi Kaleb kirjoitti Oulun Lyseosta.
Opiskeluvuosien jälkeen Kaleb eli Sau-herra muutti kotitilalleen Koilliskairaan. Sieltä hän usein lähti Helsinkiin hoitamaan lappilaisten asioita. Hänen aloitteestaan mm. aikaisemmasta Sodankylän suurkunnasta erotettiin Pelkosenniemi ja Savukoski omaksi kunnakseen. Saipa hän aikaan senkin, että rautatie rakennettiin Kemistä Rovaniemelle asti. Sau-herra avioitui kotitalonsa kasvattitytön Kristiinan kanssa. Avioliitto oli onnellinen ja perheeseen siunaantui viisi yhteistä lasta. Nuoresta Kristiinasta kasvoi taitava ja tarkka talonemäntä. Vuodet kuluivat ja historian tapahtumat maailmansotineen, kansalaissotineen ja Suomen itsenäistymisineen koskettivat varsin läheltä Lapin suurinta taloa, joka valkeaksi maalattuna seisoi Kemijoen rantatöyräällä. Ensimmäisen maailmansodan aikana Sau-herran talo muodostui etappipaikaksi Murmanskin ratatyömaalta karanneille sotavangeille, jotka Lapin erämaiden läpi pakenivat länttä ja vapautta kohti. Itäisellä ikkunalla öisin palava kynttilä ohjasi erämaassa pakenevan tietä. Myös "Läskikapina" syntyi Lapin savotoilla ja senkin mainingit koettiin myös Sau-herran talossa. Sau-herran äkkikuoleman jälkeen pelasti Kristiina-emäntä pahoin velkaantuneen talon pakkohuutokaupalta. Kalebin isän kokoamat rahakirstut oli käytetty loppuun usein vähempiosaisten auttamiseksi tai muuten kuntalaisten yhteiseksi hyväksi. Lapin sodan aikana Kristiina oli lapsineen evakossa Kalajoella. Kokipa Kristiina vielä uuden rakkaudenkin ja sen myötä äitiyden. Hannele Pokan kirja perustuu historiallisiin dokumentteihin ja haastatteluihin vaikka romaani onkin. Tapahtumat soljuvat jouheasti ja pitävät lukijansa otteessa kirjan viime sivulle asti antaen elävän kuvan vanhan Lapin ja sen "kuninkaanpojan" Sau-herran elämästä ja elämäntyöstä. Arja Nevanperä |
|
Toim. Jarmo Knuutila, Kari Levola. Tammi, 2000 Sotalapsena olo on ollut useimmille sen kokeneille lapsille niin traumaattinen kokemus, että vasta nyt he pystyvät puhumaan asiasta ja kertomaan kokemuksistaan. Sotalapseksi lähtö oli vaikea ja vielä vaikeampi oli paluu ummikkona kaiken pulan keskelle kotimaahan. Vaikka yhteys kotiin oli olemassa kirjassakin jäljennettynä olevien kirjeiden muodossa, silti lapsen ikävä ja yksinäisyys oli kova kokemus. Kirjan mukaan vielä kymmenien vuosien päästä juurettomuus on tosiasia. Juuri kun lapset pääsivät sisään vieraan maan koulunkäyntiin, kieleen ja korkeaan elintasoon, heidät lähetettiin taas outoihin olosuhteisiin totuttelemaan. Se jätti niin syvät arvet, että moni kirjaan haastatelluista puhuu vasta nyt ensi kerran. Kirjan mottona voisi olla yksi väliotsikko "Muutoin oli kaikkea, äiti vain puuttui." |
|
Suvi Ahola: Koko suku keittiössä. Kirjoituksia ruoasta, perheestä ja muistamisesta WSOY, 2002. Suvi Ahola lähestyy kirjassaan sukunsa historiaa ruokakulttuurin kautta. Kirja on syntynyt Suvi Aholan suvussa säilyneistä kertomuksista ja muisteloista. Kirjan synnyssä on ollut apuna Suvi Aholan vanhempien sukututkimusharrastus, kertoo Suvi Ahola Koko suku keittiössä -kirjan esipuheessa. Kirja sisältää myös yli 70 ruokaohjetta, esimerkiksi kaalikääryleitten, läskipannukakun ja mateenmädin ohjeet. Kirja on kuvitettu mustavalkoisin valokuvin, jotka nekin kertovat omalta osaltaan kirjoittajan suvun historiasta ja ruokamuistoista. Marjo Pääkkönen |
Taylor, Elämäni oivallus
| Oivaltavasti elämästä | |
|
Jill Bolte Taylor: Elämäni oivallus. Suom. Riikka Toivanen. Otava, 2009. 224 s. Elämäni oivallus on aivotutkija, neuroanatomi Jill Bolte Taylorin omaelämäkerrallinen teos, jossa hän kuvaa kokemuksiaan aivohalvauksen jälkeen. Taylor on vain 37-vuotias, kun hän eräänä talvisena aamuna herää päänsärkyyn. Särystä huolimatta hän yrittää lähteä töihin, mutta huomaa pian, ettei normaalien toimintojen tekeminen suju tavalliseen tapaan: liikkeet muuttuvat kömpelöiksi, suihkun veden ääni on ärsyttävän voimakas, oman kehon rajat katoavat. Taylor on yhtä aikaa huolissaan ja innoissaan tilastaan: ”Voi hyvänen aika, minullahan on aivohalvaus! Minulla on aivohalvaus! Ja siinä samassa mieleeni välähti ajatus, että onpa hienoa!” Taylor kuvaa osuvasti, kuinka jokaisesta hetkestä tulee täysin irrallinen, niin että ohikiitävistä ajatuksista ei saa otetta ja avun soittaminen vaatii uskomattoman määrän aikaa. Hän vertaa aivojen tietovarantoja toimistoon kaappeineen ja mappeineen:
|
|
|
Vie lähes tunnin, ennen kuin Taylor saa soitettua työpaikalleen. Silloin hän ei enää ymmärrä kunnolla puhetta eikä saa suustaan kuin ärinää, mutta hänen onnekseen työtoveri ymmärtää hälyttää apua. Aivohalvauksen aiheutti synnynnäisen epämuodostuman puhkeaminen vasemmassa aivopuoliskossa. Kolme viikkoa myöhemmin tehdyssä leikkauksessa hänen aivoistaan poistettiin golfpallon kokoinen verihyytymä. Teoksen mielenkiintoisinta antia ovat Taylorin pohdinnat vasemman ja oikean aivopuoliskon erilaisista toiminnoista ja niiden vaikutuksesta persoonallisuuteemme. Oikea aivopuolisko elää tässä ja nyt ja ottaa asiat vastaan ilman arvottamista, se näkee asioista kokonaiskuvan. Vasen aivopuolisko keskittyy yksityiskohtiin, määrittelee rajoja ja arvioi asioita oikeiksi ja vääriksi. Useilla ihmisillä toinen aivopuoliskoista on vahvempi. Taylorin persoonallisuutta hallitsivat vasemman aivopuoliskon arvioivat ja analyyttiset piirteet, mutta aivohalvauksen seurauksena vasen menetti hallitsevan asemansa:
Jokaisen meistä olisi hyvä tarkkailla omaa ajattelutapaamme ja hillitä vasemman aivopuoliskon ”puuhapetemäistä” toimintaa, Taylorin mukaan kun ”sisäiseen rauhaan on matkaa vain ajatuksen tai tunteen verran”. Marita Hietasaari (28.12.2009) |
Otava (kustantajan esittely) |
|
Timo Malmi: Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa 1941-1944: miehet kertovat Jyväskylä : Atena, 2001. 246 sivua, kuvia Fil. lis. Timo Malmi kertoo kirjassaan suomalaisista sotavangeista Neuvostoliitossa jatkosodan aikana. Timo Malmi on tehnyt taustatyötä kirjaansa varten sekä Suomen että Neuvostoliiton arkistoissa viidentoista vuoden aikana. Myös Timo Malmin lisensiaattityön aiheena ovat suomalaiset sotavangit. Timo Malmi on kirjoittanut niin ikään romaanin "Tähkäpää, sotavangin laulu", joka kertoo kymmenien suomalaisten sotavankien ikävästä kotiin Neuvostoliiton sotavankileireillä. Jatkosodan aikana suomalaisia sotavankeja oli lähes 3500. Suurin osa vangeista palautettiin marras-joulukuussa 1944, osa kuitenkin vasta 50-luvulla. Timo Malmilta tänä syksynä ilmestynyt kirja Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa 1941-1944 jakautuu kahteen päälukuun. Historiallisessa katsauksessa Timo Malmi tarkastelee suomalaisten sotavankeutta Neuvostoliitossa yleisesti. Kirjan toisessa osassa "Miehet kertovat" on puheenvuoro suomalaisilla sotavangeilla. Heidän tarinansa alkavat hetkestä, jolloin he jäivät vangeiksi. Tarinat ovat riipaisevia kuvauksia sotavankien kokemuksista rajan takana, kuulustelupöytien edessä, leireillä, pakkotyössä ja hetkistä, jolloin koitti vapaus ja kuljetus kotimaahan sekä myös turvattomuuden ja vierauden tunteista sodan jälkeisessä Suomessa. Kirjaan sotavankikokemuksistaan kirjoittanut Mauno Takala aloittaa kertomuksensa: "Toivon, että tarinani auttaisi vähältä osaltaan ymmärtämään sotien mielettömyyden ja auttaisi nykyistä ja tulevia sukupolvia antamaan arvoa oman maan vapaudelle ja itsemääräämisoikeudelle."
Olen itse ollut samalla matkalla Timo Malmin kanssa Tsherepovetsissa. Siellä on myös ollut sotavankileiri. Tsherepovetsin kaupungin hautausmaalle on pystytetty muistomerkki leirillä kuolleiden suomalaisten muistoksi. Järjestimme muistomerkillä muistotilaisuuden ja siinä muistomerkin edessä puheita ja musiikkia kuunnellessa, uskallan sanoa, että jokaisen osallistuneen silmät kostuivat ja ajatukset kulkivat vuosien taakse. Niin nuorina ja näin kaukana kotoa…. Voi vain yhtyä sotavankeuden kokeneen Mauno Takalan esittämään toivomukseen, että maailmaan koittaisi rauhan aika - näinäkin aikoina. Arja Nevanperä |
|
Henning Mankell: Tuulten poika suom. Markku Mannila. Alkuteos Vindens Son. Otava, 2001.
Köyhä hyönteistutkija Hans Bengler tuo Afrikan-matkaltaan mukanaan Ruotsiin oudon ilmestyksen; pienen neekeripojan. Poika on menettänyt vanhempansa valkoisten verisessä hyökkäyksessä ja Bengler ottaa hänet kasvatikseen. Bengler nimittää lasta Danieliksi, ja opettaa poikaa kutsumaan itseään Isäksi. Daniel uskoo sen olevan Benglerin kutsumanimi, "isä" ei ole hänelle kuin sana muiden outojen ruotsalaisten sanojen joukossa. Mielestäni Bengler on vastenmielinen ja ajatus hänestä pienen, kaikkensa menettäneen lapsen kasvattajana tuntuu ikävältä. Daniel, oikealta nimeltään Molo, tarkkailee maailmaa terävästi ja oman primitiivisen heimonsa ajatusmaailman mukaisesti. Benglerille ei tule edes mieleen se kulttuurien törmäys ja ristiriita, mihin Daniel joutuu. Kirjoittaja ei ole antanut edes auringon helliä Danielin elämää, vaan koko kertomuksen ajan sää on kurjaa, sateista ja kylmää. Maa on savista, liejuista tai lumista. Luonto ja ihmisetkin ovat Danielia vastaan kylmässä Pohjolassa. Muutaman henkilön myötätunto läikähtää, mutta Danielin lähestyminen ei onnistu keneltäkään, ei edes Skånelaiselta pariskunnalta, joiden hoitoon Bengler Danielin lopulta jättää lähtiessään uudestaan Afrikkaan. Ainoa henkilö, johon Daniel tutustuu paremmin, on mielenvikaisena pidetty Sanna-tyttö. Molemmat kuulevat ääniä eivätkä luota ympäristöönsä. Sannan kohtaloksi koituu kuitenkin Danielin viha ja Sannan kohtalo vavisuttaa koko Skånea. Kun Daniel lopulta tajuaa, että vettä pitkin ei pääse kävelemään Afrikkaan eikä Bengler aio häntä enää viedä takaisin aavikolle, hän luovuttaa ja kuihtuu kuin eksoottinen kukka väärässä kasvupaikassa. Parasta kirjassa ovat Danielin ajatukset ja kriittinen tarkkailu ruotsalaisesta elämästä ja yhteiskunnasta. Muutama kohta kirjassa yllättää mauttomuudellaan ja mahdottomuudellaan ja tuleekin mieleen, eikö juonta olisi voitu kuljettaa uskottavammin. Tuulten poika on historiallinen ja psykologinen romaani, joka peilaa erilaisia maailmankuvia, uskontoja, tapoja ja tottumuksia ja ihmisten suhtautumista uuteen ja outoon. Kirja ei jätä kylmäksi ja Danielin tutustuminen ruotsalaiseen yhteiskuntaan tuo mukanaan monta mielenkiintoista ja järkyttävääkin tapausta. Danielin kohtalo askarruttaa vielä pitkään senkin jälkeen, kun kirjan on kädestään laskenut. Hannele Myntti
|
|
Ulla Sannikka: Seniorin tietokoneopas Helsinki : Satku ; Kauppakaari, 2000, 205 s. Seniorin tietokoneopas opettaa vanhempia, miksei myös nuorempia tietokoneen peruskäyttöön ja tekee sen helposti. Mitään "turhia" toimintoja ei esitellä, vaan täysin peruslinjalla edetään tietokoneen käyttöjärjestelmästä Internettiin ja sähköpostin käyttöön. Ja onhan mukana sekä pasianssi ajanviettoon että Paint piirtämiseen. Kun olet lukenut kirjan kannesta kanteen ja samalla kokeillut kaikkea mitä kirjassa sanotaan, niin uskoisin, että olet täysin pätevä käyttämään tietokonetta jokapäiväisessä elämässä, ja vielä helposti. Oikein hyvä yksityiskohta tässä kirjasta on se, että kaikista toiminnoista on näytetty jonkinlainen kuva. Tämä helpottaa huomattavasti opiskelua ja nopeuttaa sitä. Kirjassa on kerrottu myös helppokäyttötoiminnoista, jotka helpottavat motorisista vaikeuksista kärsivien tietokoneenkäyttöä. Juha Haikara |
|
Sisko Istanmäki: Viimeiset mitalit Kirjayhtymä, 1997. Räiskyvä ja ronski Hetta houkuttelee hiljaisemman ja säikymmän siskonsa Selman vanhainkodista luokseen vierailemaan maalle.Seurueeseen liittyy Punakorva, johon molemmat ovat olleet ihastuneita nuoruudessaan. Yhteiselossa ei voi välttää törmäyksiä, kun erilaiset luonteet osuvat vastakkain ja kilpailevat huomiosta. Viimeiset mitalit on kepeää ja helppoa luettavaa ja paikoin myös hykerryttävän hauskaa. Se on kirjoitettu niin, että tapahtumat alkaa melkein nähdä silmiensä edessä, raidalliset räsymatot tuvan lattialla. Ei siis ihme, että Viimeiset mitalit on löytänyt tiensä teattereiden näyttämölle. Kesällä 2001 se on Teatteri Neliapilan ohjelmistossa Oulun Turkansaaressa.
|